... olen onnellisempi kuin koskaan ennen! Nämä kaksi viikkoa vaellusta tekivät todella hyvää, sai todellakin vain marssia eteenpäin stressaamatta mistään. Kävelin koko kaksi viikkoa yhden amerikkalaisen miehen kanssa, jonka kanssa pystyin puhumaan todella hyvin kaikesta keväällä tapahdtuneesta, ja teki kyllä todella hyvää saada purettua tiettyjä asioita ihan tuntemattomalle ihmiselle, joka kuunteli mielellään. Joinain iltoina tirautettiin kyyneleitä, mutta suurimmaksi osaksi naurettiin. En muista koska viimeksi olisin nauranut ihan aidosti niin paljon kun nauroin näiden kahden viikon aikana. 

Yllätyin siitä, kuinka hyvin mun jalat kestivät kävelyä. Ensimmäisenä päivänä käveltiin 8 km jyrkkää ylämäkeä, ja sen jälkeen kyllä tuntui jaloissa ja pakaroissa seuraavana päivänä, mutta muuten ei kyllä lihaksissa juurikaan tuntunut reissun aikana. Toki jalat oli poikki koko reissun ajan, mutta ei sen pahempaa lihaskipua tuntunut. Rakkojakaan ei tullut kuin muutama hassu, eikä nekään pahoja. Viimisinä päivinä huomasi, että jalkapöytien sivut alkoivat väsymään, kun oltiin monta päivää kävelty isojen kivien päällä, eikä noi mun lenkkarit tukenut jalkaa kunnolla. 

Caminolla tapaa aivan mahtavia ihmisiä joka päivä, ja välillä menee päiviä kun ei näe yhtään tuttua, ja sitten saattaa taas törmätä tuttuihin. Kaikki kävelee omaa tahtiaan ja jää eri kyliin yöksi. Oli kiva kuunnella ihmisten tarinoita siitä, miksi he caminolle lähtivät. Kyllä se vaan niin on, että sinne ei ihan kuka tahansa lähde, vaan kyllä camino valitsee sinut, sinä et caminoa. Vaatii tietynlaisen luonteen, jotta osaat ottaa siitä kaiken irti. 

Majapaikat oli positiivisia yllätyksiä kaikki. Olin kehitellyt kauhukuvia päässäni ennen reissua, mutta mikään niistä ei käynyt toteen. Yhtenä yönä olin hereillä jonkun kuorsauksen takia, muuten nukuin kuin tukki. Luteita ei ollut yhdessäkään majapaikassa, ja majapaikat oli muutenkin todella siistejä. Välillä nukuttiin majapaikoissa, joissa oli neljä samassa huoneessa, välillä saattoi olla 100 ihmistä samassa hallissa. Välillä nukuttiin kappelin lattialla, välillä jonkun tuntemattoman kotona. Majapaikkoja oli aina reilusti, ettei kadulla sentään tarvinnut nukkua. Viimisenä päivänä oli puistonpenkille päätyminen jo lähellä, kun oltiin kävelty 38 km, jotta pääsisin Burgosiin, kun sieltä oli aamulla junalla lähtö Barcelonaan. Tultiin Burgosiin paljon muita myöhemmin, ja kaikki hostellit, hotellit ja muutkin majapaikat ihan täynnä, eivät ottaneet edes lattialle nukkumaan. Monien surkeiden sattumusten tuloksena päädyimme sitten tuntemattoman paikallisen luoksi yöksi, ja hän hemmotteli meidät ihan pilalle kokkaamalla meille ja tarjosi oikeen jälkiruuat viineineen kaikkineen. Mahtavuutta!

Täytyy sanoa, että olin todella epäuskoinen tätä vaellusta kohtaan ennen reissua, mutta en ole sitä enää! Ei varmastikaan jää viimeiseksi vaellukseksi, ajattelin ensi syksynä vetää loppupätkän (Burgos-Santiago de Compostela) tai sitten repästä oikeen kunnolla, ja kävellä Valenciasta ensin Burgosiin, ja sitten joku vuosi jatkaa sieltä Santiago de Compostelaan. Valencia-Santiago on n. 900 km, joten se vaatii jo aikaakin enemmän, joten kattoo sitten keväämmällä, että miltä ensi syksy mahtaa näyttää.

*It's your road and yours alone. Others may walk it with you, but no one can walk it for you*